Suomen itsenäistyminen ja ulkoministeriön synty

Blogista

Suomen itsenäistyminen ja ulkoministeriön synty

Eurooppa eli ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen todellista murrosaikaa. Sotaa käytiin 1914–1918 ja siinä taistelivat vastakkain Saksan ja Itävalta-Unkarin keskusvallat sekä ympärysvallat, jotka muodostuivat lähinnä Isosta-Britanniasta, Ranskasta, Venäjästäja Yhdysvalloista. Tuhoisa sota päättyi lopulta keskusvaltojen tappioon, jonka johdosta Euroopan politiikka ja valtiolliset rajat muuttuivat merkittävästi. Sodan aiheuttamat raskaat takaiskut ajoivat sisäiseen kriisin myös Venäjän, johon Suomen suuriruhtinaskunta tuolloin kuului. Tapahtumat johtivat vallankumouksen aloittamiseen maaliskuussa 1917, jolloin Venäjän tsaari Nikolai II syrjäytettiin vallasta ja hallintoon nousi Venäjän väliaikainen hallitus. Tämä vaikutti tietenkin myös Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän välisiin suhteisiin, ja Suomessa alettiin vaatia yhä riippumattomampaa asemaa suhteessa Venäjään.

Bolsevikkien vallankaappaus ja kohti itsenäisyyttä

Vuonna 1917 toteutettiin Vladimir Leninin johdolla Venäjällä bolsevikkien niin kutsuttu lokakuun vallankumous, jonka jälkeen myös Suomen täydellinen itsenäistyminen Venäjän hallinnosta alkoi olla yhä entistä todennäköisempää. Eduskunta hyväksyi Suomen itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917. Venäjän bolsevikkihallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden joulukuun lopulla ja seuraavana itsenäisyyden tunnustivat seuraavan vuoden alussa myös Saksa, Ranska ja Ruotsi.

Kun Suomi oli julistautunut itsenäiseksi ja muut valtiot tunnustivat Suomen itsenäisyyden, oli aika järjestää myös itsenäisen Suomen oma ulkoasiainhallinto. Itsenäisen valtion toiminta kansainvälisessä järjestelmässä on kuitenkin keskeisesti ulkosuhteiden hoitamista muihin valtioihin. Suomi nimitti ensimmäiset diplomaattinsa heti vuoden 1918 tammikuussa, Tukholmaan Suomea lähti edustamaan Alexis Gripenberg, Berliiniin Edvard Hjelt ja Pietariin Carl Enckell. Enckell oli myös Suomen viimeisin ministerivaltiosihteeri. Hän toimi myöhemmin myös useissa muissa merkittävissä ulkopoliittisissa tehtävissä, kuten Suomen ulkoministerinä.

Sisällissodan jälkeinen aika

Itsenäistymisen yhteydessä Suomessa ajauduttiin kuitenkin myös veriseen sisällissotaan, joten pysyvämmän ulkoaisainhallinnon perustaminen venyi sodan päättymiseen saakka toukokuuhun 1918. Tuolloin hallitus siirrettiin Vaasasta Helsinkiin ja maan ensimmäiseksi ulkoministeriksi eli tuon ajan termein ulkoasiain senaattoriksi valittiin pankinjohtaja Otto Stenroth. Stenroth toimi virassaan ulkoministerinä puolen vuoden ajan. Varsinaisesti Suomen ulkoasiainhallinto perustetiin 28. kesäkuuta 1918, jolloin annettiin asetus Suomen senaatin talousosastoon ulkoasiaintoimikunnan perustamisesta. Marraskuun loppupuolella 1918 ulkoasiantoimikunnasta tuli ulkoasiainministeriö samassa yhteydessä, kun senaatti muutettiin valtioneuvostoksi.

Ulkoministeriöllä oli vielä edessään haasteita ulkomaansuhteiden hoitamisessa yhä vallitsevan ensimmäisen maailmansodan takia. Suomen eduskunta hyväksyi tasavaltaisen hallitusmuodon vuoden 1919 kesällä, ja tämä yhdessä päättyneen sodan kanssa loi Suomelle paremmat edellytykset suhteiden hoitamiseen ulkovaltoihin. Samana vuonna Suomi ryhtyi laajentamaan diplomaattisia suhteitaan ja sai tunnustuksen Suomen itsenäiselle valtiolle muun muassa Isolta-Britannialta ja Yhdysvalloilta.

1920-luvun alussa Suomen edustus ulkomailla oli keskeisimmässä asemassa naapurivaltioissa esimerkiksi Tallinnassa ja Tukholmassa sijainneiden lähetystöjen kautta. Muuten Suomen ulkomaanedustus oli melko vähäistä varsinkin Euroopan ulkopuolella. Monissa Euroopan kaupungeissa sijaitsevissa Suomen lähetystöissä saattoi olla virassa pelkästään yksi diplomaatti. Neuvosto-Venäjän ja Suomen välisille suhteille luotiin perusta vuoden 1920 Tarton rauhansopimuksella, jonka allekirjoittaneeseen Suomen valtuuskuntaan kuuluivat muun muassa Väinö Tanner ja J. K. Paasikivi. Suomi perusti lähetystön Moskovaan vuonna 1921.

Edustajiston ja konsuliverkoston laajentaminen

Suomi laajensi diplomaattisten lähetystöjen määrää maailmalla ja edustoissa toimi myös sotilasasiamiehiä, jotka vastasivat sotilaallisista kysymyksistä. Näiden edustajistojen lisäksi Suomi alkoi luoda maailmanlaajuista konsuliverkostoa, jonka kehittäminen nähtiin tarpeelliseksi kauppasuhteiden edistämiseksi. Konsuliverkostolla haluttiin paitsi turvata käytännön asioita, kuten merimiesten asema, sillä haluttiin myös korostaa juuri itsenäistyneen Suomen asemaa kansainvälisissä kauppasuhteissa. Konsuleiksi nimitettiin usein kohdemaissa asuvia kansalaisia, jotka hoitivat kunniakonsulin virkaa palkatta.

Kaikki ulkoasiainhallinnon toimet Suomen itsenäistymisen jälkeisinä vuosina tähtäsivät pääsääntöisesti maan poliittisen aseman ja rajojen vakiinnuttamiseen. Lisäksi tärkeässä roolissa oli myös ensimmäisen maailmansodan jälkeinen kaupankäynnin ja merenkulun elvyttäminen. Ulkoasiainhallinnon organisaatio koko runsaasti muutoksia itsenäisyyden ensimmäisten vuosien aikana.