Siniristilippu – Suomen virallinen tunnus

Blogista

Siniristilippu – Suomen virallinen tunnus

Suomen itsenäistymisen jälkeen käytettiin punaista leijonalippua valtion virallisissa yhteyksissä, mutta silloin vallalla olleen eduskunnan mielestä punainen väri ei soveltunut vertauskuvaksi valtiolle, joka oli kukistanut vallankumouksen. Näin ollen punakeltainen lippu sai väistyä, mutta sen kannattajien myönnytykseksi uudeksi lipuksi vahvistetun siniristilipun keskelle jätettiin kruunupäistä leijonaa kuvaava vaakuna. Vaakunan päällä lisäksi ollut suuriruhtinaskunnankin vaakunassa ollut punainen kruunu poistettiin lipusta valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1920.

Nuorelle itsenäiselle valtiolle uusi lippu edusti uutta alkua, ja ristilippu toimi vertauskuvallisena siteenä Pohjoismaihin. Lipun suunnittelijana toimivat Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen. Toukokuussa 1918 säädetty laki Suomen lipusta määrää lipuksi suorakaiteen muotoisen vaatteen, jossa on valkoisella pohjalla merensininen risti, jonka keskellä on punakeltainen Suomen leijonavaakuna. Vaakunaton valtiolippu määrättiin kauppa- ja merenkulkulipuksi ja Suomen sotalipuksi kielekkeinen versio valtiolipusta.

Ensimmäisiä sisällissodan jälkeisiä lakeja

Suomen lippua määrittelevä laki oli maan ensimmäisiä lakeja, joka käsiteltiin toukokuussa 1918 sisällissodan jälkeen. Sisällissodan jälkeinen eduskunta kokoontui vajaalukuisesti, sillä siitä puuttuivat miltei kaikki sosialidemokraattisen puolueen edustajat. Tämän vuoksi eduskunnasta käytettiin nimitystä tynkäeduskunta, koska lähes puolet syksyllä 1917 valituista edustajista olivat poissa. Suurimmillaankin tynkäeduskunnassa oli 111 kansanedustajaa, ennen kuin uusi eduskunta valittiin maaliskuun 1919 vaaleilla.

Porvarillinen tynkäeduskunta näki virallisessa käytössä olleen punaisen leijonalipun epäsoveliaaksi valtiolipuksi Suomelle vallankaappausyrityksen kukistamisen jälkeen. Leijonalippua kannattivat muutamat nuorsuomalaiset sekä Ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustajat. Myönnytyksenä heille leijonavaakuna liitettiin osaksi valtiolippua. Sisällissodan aikaan kansanvaltuuskunnan alueilla oli käytetty punaisia lippuja ja valkoisten paraateissa ja muissa tilaisuuksissa liehuivat leijonaliput ja erilaiset sinivalkoiset liput.

Värien vakiintuminen

Jo Venäjän suuriruhtinaskunnan aikaan ehdotettiin Suomen lipuksi sinistä ja valkoista väriä käyttäviä erilaisia vaihtoehtoja. Vuonna 1918 käyttöön hyväksytyn lipun kaltaisia siniristilippuja oli käytetty jo vuosisadan alkupuolella muun muassa postikorteissa. Kannatusta siniristilippu sai varsinkin amerikansuomalaisilta, kun taas joidenkin arvostelijoiden mielestä siniristi toi liikaa mieleen erilaisten pursiseurojen liput.

Zachris Topelius puhui sinisestä ja valkoisesta Suomen väreinä 1850-luvulla. Tuolloin värit liitettiin valkoisiin hankiin ja sinisiin järviin. Värit tulivat käyttöön leijonalipun kanssa 1860-luvulla. Maaseudulla käytössä olivat lähes yksinomaan sinivalkoiset värit juhlatilaisuuksissa, kun taas nuorsuomalaiset ja ruotsinkieliset käyttivät leijonalippua. Siniristilippu tuli valtion viranomaisten, kuntien ja porvarillisten järjestöjen käyttöön juhlatilaisuuksissa heti Suomen itsenäistymisen jälkeen.

Suomen lippu tuli tunnetuksi Antwerpenin olympialaisten myötä, kun maratonin voittaneen Hannes Kolehmaisen harteille annettiin siniristilippu. Tällainen lipun käyttö ei ollut kaikkien kansalaisten mieleen, sillä tuohon aikaan korostettiin nimenomaan lipun käyttämisen juhlallisuutta ja pyhyyttä. Suomalaiset yksityiskansalaiset ryhtyivät liputtamaan siniristilipulla 1920-luvun lopulta lähtien. Liputtamisen puolesta kampanjoivat Itsenäisyyden Liitto ja Suomalaisuuden Liitto. Lippua käytettiin myös mainoksissa ja pakkauksissa, esimerkiksi Karl Fazer markkinoi makeisrasioitaan kannessaan juokseva Paavo Nurmi siniristilippu taustallaan.

Liputuspäivät

Aluksi liputuspäiviä Suomessa olivat ainoastaan itsenäisyyspäivä sekä armeijan lippujuhla, joka järjestettiin 16. toukokuuta vapaussodan voittoparaatin muodossa. Kirjailija Maila Talvion ehdotuksesta Suomen lipun päiväksi valittiin epävirallisesti juhannus vuonna 1927 ja tämä virallistettiin vuonna 1934. Liputtaminen oli näiden päivien lisäksi suotavaa J. L. Runebergin syntymäpäivänä 5. helmikuuta sekä J. V. Snellmanin syntymäpäivänä 12. toukokuuta. Helmikuun 23. päivä liputettiin Elias Lönnrotin kunniaksi Kalevalan päivää. Suomenkielisten ylioppilaisen toiminnan tuloksena myös Aleksis Kiven syntymäpäivä 10. lokakuuta tuli viralliseksi liputuspäiväksi 1930-luvulla, lisäksi liputettiin myös vakiintuneesti äitienpäivänä.

Liputtaminen jakoi erilaisten kansalaisten piireissä tunteita. Suomenkieliselle kansalle Runeberg oli liian ruotsalainen ja vastaavasti ruotsinkielisille Lönnrot ja Kivi olivat tuntemattomampia. Yhdistäviäkin poikkeuksia oli, esimerkiksi Snellmanin juhlinta. 1930-luvulla lipputankoja nousi jo monien maalaistalojen pihoihin ja liputtaminen siniristilipulla yleistyi.